Voi kuinka me Brunoa kaivataan aka viimeisen kerran

Niin tyhjä taas kun olet poissa tää kampus on
Me ovi haassa ollaan pois tutkija tää on
Ja me salin kanssa kuunnellaan kun sade lyö ikkunaan
Voi kuinka me Brunoa kaivataan

Mä hymähdin vähän kun lukaisin ja lopetin
Mä tahdon tähän artikkeliin sinut takaisin
Kun yksin luennolle kömmin kampus naristi nurkkiaan
Voi kuinka me Brunoa kaivataan

Kuuletko tutkijan riehuvan
Vastusta vailla ärtyneen
Kuuletko pään kiehuvan
Hetkellä järjen hämärtyneen

Entä kuuletko keskeltä yön bailauksen
Kun BRUNON kiljaisen

Minä onneton sinun luentoasi katselin
Turhaan ANT:tä vastaan taistelin
Ja taas riemujen seitsemän meren taakse minua laivataan
Voi silti me Brunoa kaivataan

Kuuletko aktantin riehuvan
Kollektiivin suhteiden kiehuvan
Kuuletko tuskaista hyminää
Tenttiin lukijoiden jyminää

Entä kuuletko keskeltä yön bailauksen
Kun BRUNO kiljaisen


Kiitos ja kuittaus.

Toimijaverkkoteoriaa toimimassa aka excuretki

Kuluneen viikon aikana teimme yhdessä viestinnän opiskelijakollegoideni kanssa excursiomatkan Helsinkiin. Teimme yritysvierailuja ja saimme oikeasti käsitystä siitä, mitä me isona sitten mahdollisesti teemme. Vierailujen aikana vastaan tuli jokunen hämmentävän tutun oloinen käsite vastaan, tai ainakin käsitteiden taustalla kuului rakkaan Brunomme ääni. Viesti on siis kaikunut, ainakin jotain kanavaa kautta, aina ammattilaisten käyttöön. Vaikka matkasinkin kauas normaalista treffiympäristöstämme, Jyväskylästä, Bruno pysyi mukanani. Uskollista, or what. Vaikkei silmissä, silti mielessä. Olikohan tämä sitten hyvä vai huono juttu, siitä en tiedä.

Vierailimme excullamme muutamissa eri viestintätoimistoissa ja saimme kuulla mm. uusimmista viestinnän vallitsevista trendeistä. Yhdeksi trendiksi lanseerattiin esim. viestinnän kokonaisvaltaisuutta ja laajuutta. Eri sidosryhmiä ei tulisi enää niinkään ajatella yksittäisinä vaan pikemminkin yhteen sulautuneina. Päässä aloi raksuttaa - hetkinen nyt hei, eikös tämä kuulosta aika tutulta? Ihan kun olisin lukenut jotakin vastaavaa rakkaan Brunomme teorioista, hmmh? Tapaushan alkoi olla selvä. Toimijaverkkoteoria, kuten olemme monesti jo saaneet blogistamme lukea, puoltaa nimenomaan sellaista. Aloin päässäni yhdistää lankoja järjestämiini treffeihin Brunon kanssa.

Sen lisäksi, että sidosryhmät (jos sellaisista voi enää edes puhua) ovat sulautuneet yhteen, ovat ne myös lisääntyneet, kuten Brunokin sanoo. Erilaisia toimijoita, tarpeita ja viestintäkanavia on moninkertaisesti, ja niitä kaikkia tulisi hallita. No, eipä siihen välttämättä kukaan pysty, mutta yritys on kova. Baby steps, yksi kanava kerrallaan. Laajentamalla pikkuhiljaa oppimista uusista toimijoista lienee paras tapa lähestyä kyseistä haastetta. Tulisi myös nähdä toimijat ja kanavat kokonaisvaltaisena, 360 astetta kattavana tekijänä. Ei olisi erikseen "ulkoisia sidosryhmiä" tai vaikkapa "digiviestintää". On pelkkää viestintää ja toimijoita.

Eräässä viestintätoimistossa meille luennoitseva nainen kertoi, että hän kuvitteli olevansa valmis viestinnän ammattilaisen työhön osatessaan kaikki teoriat. Toisin kävi, kuten arvata saattaa. Kaikki piti opetella tekemällä rehellisesti työtä.Teorian kuuluivat korkeintaan tietynlaisena "mantrana" tekojen taustalla. Ehkäpä juuri tämän faktan takia välini Brunoonkin ovat viilentyneet pikkuhiljaa, myönnän. Kaipaan sitä käytännön tekemistä, nähdä sen, missä Brunon teoriat laitetaan testiin. Ilmeisesti kuitenkin niin on jo tehty, joten annan Brunolle vielä mahdollisuuden. Ehkäpä hänestä voisi vielä olla hyötyä ja iloa!

Viimeistä viedään

Voi, kuinka kauniisti Miia viimeisessä viestissään jalostikaan sanoksi myös minun ajatukseni Brunosta! Minun ja Brunon myrskyisän suhteen ongelma on ollut se, että aina välillä minusta tuntuu, että hahmotan. Brunon ajatukset ovat viisaita, selkeitä, itsestäänselviä: totta kai kaikki pitää ottaa huomioon, totta kai elävien lisäksi elottomat toimijat vaikuttavat kaikkeen, totta kai tieteiden jaottelu lähestymistapoihin tai sitten vaikka yliopiston tiedekuntiin on keinotekoista ja väkivaltaista. Mutta sitten Bruno aina vetää hatusta jonkin toteamuksen, ihan viattoman ja pienen, ja kaikki romahtaa. En enää lainkaan tajua mistä se oikein höpöttää, ja samalla menee pohja kaikelta jonka luulin ymmärtäneeni aiemmin.

Ongelmani Brunon kanssa kulminoituvat siihen tosiasiaan, että hän on pirusti fiksumpi kuin minä. Kun herra esimerkiksi Emme ole koskaan olleet moderneja -teoksessaan esittää hypoteesejä, jotka hän jo esityshetkellä toteaa liian karkeiksi ja virheellisiksi, minä olen valmis heittämään pyyhkeen kehään. Kaveri puhuu niin monimutkaisista asioista ettei ole niistä selvillä itsekään, joten miten minä voisin olla? Siinä ei paljon sympaattisuus auta, jos meillä ei ole yhteistä kieltä. (Eikä muuten olekaan! Ehkä ymmärtämättömyys johtuukin vain siitä, että välillämme on koko ajan tulkki kääntämässä hänen ah, niin ranskalaiset ajatuksensa englanniksi tai suomeksi.)

Latouriin tutustuminen ei tietenkään päädy tähän blogikirjoitukseen. Pikku hiljaa pitäisi päättää, mistä teen kurssin loppuesseen. Luotan, että selätän Brunon monien niinikään itseäni viisaampien tieteentutkijoiden avulla, kun he pureksivat käsitteet minulle sellaiseen muotoon, että kykenen ne nielemään (äyks, nyt meni kielikuva liian pitkälle). Minä tarvitsen apua Brunoa ymmärtääkseni, vaikka Bruno itsenäisenä miehenä luottaa vain itseensä, kuten Petri Ylikoski eilen viittaamassani artikkelissa toteaa:

"Latourin kirjoitukset ovat täynnä kärjistettyjä vastakkainasetteluja ja ilmiselviä väärintulkintoja muiden näkemyksistä. Tämä tuntuu olevan oleellinen osa hänen ajatteluaan, jopa siinä määrin että Latourin lukemisen ensimmäiseksi metodisäännöksi voisi nostaa maksiimin: älä usko Brunon todistusta lähimmäisestään. Ainoa mielekäs tapa keskustella Latourista on keskittyä hänen omien näkemystensä antiin." (Ylikoski 2000: 299, kursivointi minun.)

Kai minulla on lupa epäonnistumiseen ja hieman virheellisiin tulkintoihin, jos kerran Brunolla itselläänkin on? Ehkä mokat ainakin saa helpommin anteeksi. 

Nyt on aika hiljentyä ja jättää pohdinta hämmentyneeseen välitilaan. Tämän kurssin osalta haluan osoittaa kiitoksia Brunolle, opettajalle joka hänet meille antoi sekä ennen kaikkea Miialle, Lillille ja Lauralle. Rakkautta teille.

Hellurei ja hellät, hämmentyneet tunteet!

Hybridien sikiäminen. Ei-inhimillisen antama todistus. Kopernikaaninen vastavallankumous. Antropologia palaa tropiikista kotiin. Mahdoton moderniaatio. Olioiden parlamentti.

Olioiden parlamentti? Okei. Tällaisia alaotsikoita löytyy Brunon Emme ole koskaan olleet moderneja -kirjasta. Olen nyt tutustunut Brunoon kolmisen viikkoa. Mitä luulette, ehtiikö siinä ajassa, kaiken muun elämän rinnalla, sisäistää tuollaisten otsikoiden alta löytyviä aiheita ja ajatuskulkuja? Luuletteko, että esimerkiksi Olioiden parlamentti herättää minussa nyt kolmen viikon jälkeen jo jotain muuta kuin hysteeristä hekotusta? Jos luulette, niin luulette todella väärin.

Tänä kauniina perjantai-aamuna, kun minun pitäisi olla jo vääntämässä erään nelivuotiaan Angry Birds -synttärikakkua, päädyinkin monen mutkan kautta lukemaan Brunon ontologiasta kertovaa kanditutkielmaa. Ja mitäs hittoa! Salon Juhanihan kertoo tutkielmansa johdannossa hyvin selvästi, miksi minulla on ollut niin suuria vaikeuksia ymmärtää Brunoa: ”Ranskalaisten ymmärtäminen ei ole suinkaan mahdotonta: se vain vaatii laajan sivistyksen heidän kattamasta alastaan. Latour ei haluakaan popularisoida kirjoituksiaan kaikille  – ne ovat timanttiseksi hiottuja paitsi teoreettisesti myös kielellisesti.” Brunon kohdalla ennen kaikkea tietous filosofiasta olisi Juhanin mukaan paikallaan ja allekirjoitan tämän täysin. Mutta enhän minä, ihan-vaan-tällainen-tavantallaaja, todellakaan omaa niin laajaa tietämystä esimerkiksi filosofiasta, että pystyisin hoksaamaan, kommentoimaan saati yhdistämään yhteisöviestintään kovinkaan suurta osaa Brunon ajatuksista. Pidän toki filosofiasta, filosofisista kysymyksistä ja niiden pyörittelystä, mutta piisamirottailuun ei vain todellakaan ole tarpeeksi aikaa. Jokseenkin epätodellista, että minusta on kuitenkin parhaillaan kasvamassa filosofian maisteri. (Lisää hämmenyshihitystä, ja kuvitus by InuKii.)

Filosofisista puutteistani huolimatta olen kuitenkin ollut ymmärtäväni Brunoa tietyissä asioissa, esimerkiksi toimijaverkkoteoriassa. Mutta nyt Juhanin tutkielmasta käykin ilmi, ettei maalaisjärkiseksi hipiksi tituleeraamani Bruno olekaan kovin maalaisjärkinen: ”Tyylillisesti pidän kiinni Latourin varauksesta olla popularisoimatta hänen kirjoituksiaan kaikille. Hänen ajattelunsa ei toimi arkijärjen alueella, kuten mikään moderni tiede ei toimi, joten en pyri palauttamaan sitä sille tasolle.” Mitä? Minähän löysin toimijaverkkoteoriasta paljon arkijärkisiä merkkejä. Vai löysinkö niitä sittenkin vain omasta yksinkertaistetusta versiostani, jollaiseksi olin alkuperäisen ANT:n kiireissäni naamioinut? No, täytyy muistaa, ettei toimijaverkkoteoria ole yksinomaan Brunon käsialaa, vaan hän on vain yksi tuon teorian kehittelijöistä. Lisäksi Juhanin tutkielmassa ei edes pureuduta toimijaverkkoteoriaan vaan yleisesti Latourin ontologiaan esimerkiksi Emme ole koskaan olleet moderneja -opuksen pohjalta. Ja totta tosiaan, eihän tuo vieressäni nytkin kysymysmerkkinä möllöttävä tekele mikään kevyt ja helppo välipala ole.

Olen kuitenkin yrittänyt ymmärtää, ja jotain tämän kurssin aikana mielestäni ymmärtänytkin. Pidän edelleen toimijaverkkoteorian kaikenkattavuudesta, kaikkeen soveltuvuudesta ja myös sen tietynlaisesta arkijärkisyydestä, jota olen siitä löytävinäni. Olen oppinut, kuinka toimijaverkkoteoriaa pystytään hyödyntämään esimerkiksi PR-tehtävissä. Olen diggaillut Brunon tapaa katsoa maailmaa yhtenä kokonaisuutena, jossa kaikki todellakin vaikuttaa kaikkeen, löytänyt paljon samaa omista ajatuksistani ja oppinut ajattelemaan eri näkökulmista. Mutta. Olen myös hämmentynyt, ahdistunut ja ärsyyntynyt: miksi kaikki pitää tehdä niin pirun monimutkaiseksi? Miksi Bruno ei voisi olla himpun verran kivempi tyyppi (se hippendaali, joksi häntä taannoin luulin – vai toivoinko enemmänkin?), ja esittää kaikkia ajatuksiaan arkijärkisemmin, niin, että mahdollisimman moni niistä hyötyisi, koska tiede kai kuitenkin kuuluu kaikille? 

Viimeisen kirjoitukseni myötä sanon Brunolle, ja teille lukuisille lukijoille (lisää naurua) heipat. Voi olla, että Bruno hipsii uniini tai opintoihini vielä myöhemminkin, ja sen hän saa ilman muuta tehdä; ollaanhan tässä nyt jo kuitenkin päästy alkua pidemmälle. Ehkä vielä jonain päivänä oivallan Brunosta enemmän ja selvitän, onko hän sittenkään ystävällinen hippi vai pelkkä ylimielinen punaviiniperillinen, joka ei vaivaudu aukaisemaan (näennäis)viisaita ajatuksiaan rahvaalle. Mutta nyt on tullut aika laskeutua takaisin arkeen ja syntymäpäiväjuhlien järjestämiseen. Yritän selviytyä, vaikka Piisamirotta on tunkeutunut omatuntooni ja huutaa minulle kuten Vilijonkalle aikoinaan:

 "Typerä nainen! Ei siivoaminen mitään auta." 

Luulen kuitenkin, että suurien kysymysten rinnalla on joskus ihan ookoo tehdä myös jotain pientä piperrystä. Esimerkiksi imuroida. Niin ja se kakku!

Aktantit ja kääntäminen: käsitekaurapuuroa

Ryhmätoverini ovat siirtäneet Brunon ajattelun lähtökohtia yhteisöviestinnän piiriin niin mainiosti, että auon suutani kuin kala kuivalla maalla, kun en keksi enää sanottavaa. Oma syy, olisin voinut olla liikkeellä aikaisemminkin. Jatkan siis ANT:n peruskäsitteiden parissa, ne kun ovat tämän kaiken viestijähömpötyksen ohessa jääneet niin vähäiselle tarkastelulle. Tämän illan aiheena ovat siis aktantin ja kääntämisen käsitteet. Ottakaa mukava asento, nyt tulee puisevaa settiä.

Aktantti on olio, jolle on attribuoitu kyky toimia. Aktantteja ovat kaikki toimijat yrityksistä ja kansanliikkeistä henkilöihin ja mikrobeihin. Aktantti toimii itsenäisesti, ja muut liittävät siihen toimintoja. Aktantit tuottavat verkostoja, jotka synnyttävät uusia, isompia (makro)aktantteja. Koska verkostoon kuuluu aktantteja monista eri ontologisista kategorioista, se on hyvin heterogeeninen. Verkosto taas muodostaa kollektiivin (esim. yhteiskunta).

Aktanttiin liittyy vahvasti se, että se on muiden aktanttien hyväksymä ja näkemä. Latourin mukaan olio alkaa olla olemassa vasta kun siitä tulee aktantti – voidaan ajatella, että kvarkit ja proteiinit ovat aktantteja, jotka syntyivät vasta, kun tiede tuotti ne kehittyvien laitteiden ja taitojen myötä. Tuottaminen on myös interaktiivista: samalla kun tieteilijät tuottavat tutkimuskohteistaan aktantteja, aktantit muokkaavat tieteilijöiden luonnetta ja toimintatapoja. Muokkaamalla aktanttia aktantti muokkautuu aina itsekin.

Aktantit tuottavat ja ylläpitävät tieteellisiä erotteluja, joista ANT haluaa päästä eroon. Kun asiat erotetaan toisistaan käsitteellistämällä ne vastakohdiksi (esim. tiedollinen/-ei-tiedollinen, poliittinen/taloudellinen, sosiaalinen/tekninen), suljetaan silmät muulta. Tällaiset erottelut eivät voi toimia tutkijan selitysesursseja, koska ne eivät auta ymmärtämisessä vaan ovat sille este. Tästä selvä seuraus on se, että Bruno kritisoi tutkimuskohteen käsitteitä aina kovasti ja kieltäytyy käyttämästä niitä itse. Hänen mielestään tutkija on epäonnistunut, jos päätyy selittämään tutkimuskohteen toimintaa kohteen omilla käsitteillä. (Tämä vähän mietityttää. Tavallaan ymmärrän kritiikin, mutta jos käsite on yhteisesti jaettu ja ymmärretty, sen käyttäminen tuntuu kuitenkin perustellummalta kuin se, että tutkija vain keksii kohteensa käsitteiden pohjalta ihan uudet hienot käsitteet, ja tutkimuksen lukijan on sitten äkkiä omaksuttava ne. Mitä, Bruno, mitä!?)

Uusien aktanttien synnyttämistä ja olemassaolevien muokkaamista Latour kutsuu kääntämiseksi. Käännöksien avulla aktantit pyrkivät muokkaamaan omaa toiminta-aluettaan ja hallitsemaan muita. Ne muokkaavat toisen aktantin merkitystä tai asemaa kollektiivissa. Käännös ei välttämättä onnistu, vaan menestys riippuu siitä, haluavatko muut aktantit muuttua. Käännösten avulla aktantit kamppailevat verkoston hallinnasta, laajuudesta ja kokoonpanosta. Ne yrittävät vahvistaa omaa verkostoaan värväämällä siihen muita aktantteja. Tämä tapahtuu muuntamalla toisen aktantin päämääriä siten, että itsellä on keskeinen asema näiden päämäärien saavuttamisessa. Jos värväys onnistuu, aktantti saavuttaa pakollisen kauttakulkupisteen aseman: tällöin muiden aktanttien päämäärien saavuttaminen riippuu värvääjästä ja värvääjä hallitsee värvättyä.

Latourin verkoston analysointi voidaan nähdä valta-analyysina, vaikka Latour ei näin yksipuolisesta päätelmästä ehkä pitäisikään. Aktantit mittelevät voimiaan ja vaativat muita aktantteja mukautumaan omaan olemassaoloonsa. Täten myös tiede ja teknologia voidaan nähdä politiikan jatkamisena uusin keinoin, kun tieteellinen tutkimus nähdäänkin tapana muuttaa yhteiskuntaa ja sen voimasuhteita. Tämän asian selittämiseen tarvitaan Louis Pasteur ja pernaruttobakteeri, mutta siihen voisimme ehkä palata joskus toiste.

Siinä on pureskeltavaa. Näiden käsitteiden tiivistämisestä tahdon kiittää Petri Ylikosken artikkelia Bruno Latour ja tieteentutkimus (Tiede & edistys 25/2000: 4, 3). Se oli aktanttina minun merkittävin kauttakulkupisteeni, koska käänsi Brunoa minulle niin hyvin. Petri nousi voittaja-aktantiksi tänään, vaikka alkuperäiset ajatukset olivatkin Latourin. Sori Bruno, Petri oli tämänpäiväinen lempiaktanttini. Sinä olet niin vaikea.

Muutama sana antropologiasta

Tuntuu tarpeelliselta sivuta blogissamme myös hieman antropologiaa: onhan rakkaan herra Latourimme mainittu jo blogin ensimmäisessä tekstissä ja Wikipedia-artikkelin aloituskappaleessa olevan koulutukseltaan filosofi ja antropologi. Antropologia, ihmistutkimus, on Wikipedian mukaan "ihmislajille ominaisia piirteitä ja ihmisen kulttuuria tutkivan tieteen yleisnimitys". Antropologia tutkii ihmisen biologiaa ja kulttuuria, ja usein antropologit tutkivat esimerkiksi itselleen vieraita kulttuureita, kuten alkuasukasheimoja.

Latour arvostaa antropologiaa selvästi hyvin korkealle, koska hän mainitsee sen esimerkiksi Emme ole koskaan olleet moderneja -kirjassaan monessa kohdassa esimerkkinä tieteenalasta, joka kaikelle tieteelle epätyypillisesti ottaakin ANT-teorian mukaisesti huomioon kaiken. Antropologi tutkii alkuasukasyhteisöä ja huomioi kaiken, mitä yhteisöön kuuluu. Hän sisällyttää samaan tutkimukseen kaiken myyteistä ja tekniikoista valtaan ja epiikkaan. Lopputuloksena on yhtenäinen kertomus siitä, miten kansa hahmottaa maailman, millainen hengellinen käsitys heillä on, miten he rakentavat taloja tai viljelevät maata, miten heidän hallintokoneistonsa on koostunut, miten he näkevät taivaan. Antropologinen tutkimus on aina yhtä aikaa todellista, sosiaalista ja kerrottua. 

Antropologian ongelma on se, että siihen kuuluu aina toisen tutkiminen: antropologista tutkimusta ei tehdä itsestä, omasta maailmasta, koska me emme ole villi-ihmisiä vaan moderneja, eikä modernin maailman antropologiaa ole olemassakaan. Bruno tietenkin kritisoi tätä ja antropologien kyvyttömyyttä katsoa itseään niin kuin muita, mutta huomattavasti Brunoa epätäydellisempänä ihmisenä minä ymmärrän tämän helposti: laatikosta ei näe laatikon ulkopuolelle. Peilistä ei näe itseään niin kuin muut katsojan näkevät. Tämän minulle selkeän ja hahmotettavissa olevan pohdinnan perään Bruno tietysti kääntää nurin koko modernin käsitteen, ja lopputulos, no, näkyy jo mainitun teoksen nimestä. 

Vaikka Bruno onkin todennut tietoa, valtaa ja diskurssia sekoittavan tieteen groteskiksi, silti haaveilen vähän modernia maailmaa kuvaavasta antropologiasta, joka näkisi meidän väkivaltaisten tieteellisten jakojemme läpi. Kuinka vieraalta tuntuisikaan lukea antropologista tutkimusta, joka onkin tehty meidän kulttuuristamme, tavoistamme, näkemyksistämme, valtajaostamme ja suhteistamme? Tunnistaisinko itseni siitä?

Haikeat hyvästit

Kuvittele nuori nainen teekuppi kädessään tuijottamassa ikkunasta ulos. Minuutit, tunnit, ehkä jopa päivätkin saavat kulua, eikä nainen sitä huomaa. Hän on ajatuksissaan, hän on melankolinen. Hän on niin kuin suomalaisesta elokuvasta, jossa voipakettiakin voidaan tuijottaa tuntitolkulla aamupalapöydässä ilman, että käsikirjoittaja edes miettisi, ettei kukaan koskaan oikeasti tee niin. Elokuvamainen tilanne jatkuu, nainen kaataa kuppiinsa lisää teetä, tuijottaa edelleen kaukaisuuteen, huokaisee, melankolia ja haikeus oikein huokuvat hänestä läpi.

Hyvä, nyt olet päässyt kiinni siihen sielunmaisemaan, joka minut on vallannut tällä hetkellä. Kirjoitan näet viimeistä blogitekstiäni Brunosta. Tämä on yhden aikakauden loppu.

Sen enempää mitään puheita pitämättä ja muistuttaen, että Bruno on elossa, haluan pitää pienen puheen Brunon muistolle.

Olen aina tuntenut sisimmässäni, että viinitilalliset miehet ovat todennäköisesti porukkaa, joka voi olla varsin valloittavaa. En ole koskaan tällaiseen sakkiin törmännyt – kunnes eräänä syksyisenä perjantaina elämääni astui Bruno. Tai hänet pikemminkin tyrkättiin elämääni, kumpikaan meistä ei oikein aluksi halunnut ottaa uutta tuttavuutta avoimin mielin vastaan. Hän oli vaikea, minä ahdasmielinen. Kunnes yhtäkkiä aloimme ymmärtää toisiamme. Se oli varmasti se punaviini, kyllä Bruno nämä kikat tietää.

Kuten aiemmin myönsin, tein tutustumisleikissämme aloittelijan mokan. Aloitin ikään kuin väärästä päästä, siitä vaikeimmasta sielun kopukasta. Opin kuitenkin pian, että vaikeaan mieheen kannattaa tutustua mahdollisimman yksinkertaisesti ajatellen. Palasin lähtöruutuun ja siihen asiaan, jonka jokainen Brunoa tunteva hänestä tietää – toimijaverkkoteoriaan. Vihdoin olimme oikeilla raiteilla, vihdoin ymmärsimme toisiamme.

Opin yhdistämään Brunon ajatuksia inhimillisistä ja ei-inhimillisistä toimijoista jokapäiväisiin asioihin. Miten tällaisessa viestintätilanteessa pitäisi toimia, miten Brunon teoria auttaa kriisiviestinnän ongelmissa? Välillä toki turhauduin. Bruno kun haluaa, että kaikki asiat otettaisiin huomioon. Miten voin ottaa huomioon asioita, joiden olemassaolosta en tiedä ja joita en siis voi ottaa huomioon? Epäilin Brunoa. Mietin, kuinka moneen viinipulloon hän onkaan tarttunut teorioita kehitellessään, kun ajatukset ovat välillä sillä ”nyt keksin maailman loistavimman idean” –tasolla, jonka vain humalainen yksin ymmärtää humalassa ollessaan. Vai voiko joku ymmärtää kaiken, mitä Bruno tahtoo sanoa? Voiko joku oikeasti ajatella kaikkia tekijöitä, siis ihan kaikkia, vaikkei tietäisikään niitä? Voiko viesti onnistua ilman, että näitä asioita osaa ajatella? Jos ei, niin tsemppiä vain kaikille, jotka haluavat työskennellä viestinnän parissa.

Vai tahtoiko Bruno sittenkin, että vain miettisin näitä asioita? Tajuaako Bruno itsekin, ettei yksi ihminen voi kaikkea ymmärtää, että kyse on vain jostain ylenpalttisen ihanasta tilanteesta, jota ei koskaan tapahdu – paitsi ehkä vahingossa. Niin, saatan suunnata viestini joillekin sidosryhmille oikeassa paketissa täysin vahingossa – tästä Bruno ei taida pitää, sillä sattumankaupoista en hänen suustaan juuri saanut kuulla.

Syksy Brunon kanssa pani minut ennen kaikkea miettimään. Huomasin yhtäkkiä, että lukiessani jonkun organisaation tiedotetta mietin, mitä kaikkia toimijoita viestijä on ajatellut olemassan oleviksi. Ja uskon, että toimijaverkkoteoriassa on pitkälti juuri tästä kyse: kunhan vain edes tiedät, että on olemassa eri toimijoita ja kunhan vain edes osaat ajatella joitain niistä. Loppu tapahtuu vahingossa ja sattumalta: ja kannattaa oppia historiasta. Kannattaa lukea epäonnistuneista viestintätapahtumista, ja kannattaa miettiä, mitä toimijoita siinä on mietitty, ja mitkä puolestaan on jätetty ajatuksista pois. Niin, jos et ole vielä itse tehnyt virheitä, niin ota edes oppia toisten virheistä. Ja ajattele. Ennen kaikkea ajattele. Sen uskon olevan Brunon suurin salaisuus, se viesti, jonka hän meille opiskelijoille haluaisi sanoa. Ajattele, niin tiedät olevasi yksi toimija, joka voi ajatella muista toimijoista silloinkin, kun ei tiedä, mitä toimijoita pitäisi ajatella. Uskon, että Bruno ei ole lainkaan pahoillaan, että tungin moisen lauseen hänen motokseen.

Jää hyvästi Bruno, mutta vain hetkeksi – en unohda sinua koskaan. En näet tiedä, voinko tässä elämässä enää avata yhtäkään punaviinipulloa ajattelematta sinua.