Voi, kuinka kauniisti Miia viimeisessä viestissään jalostikaan sanoksi myös minun ajatukseni Brunosta! Minun ja Brunon myrskyisän suhteen ongelma on ollut se, että aina välillä minusta tuntuu, että hahmotan. Brunon ajatukset ovat viisaita, selkeitä, itsestäänselviä: totta kai kaikki pitää ottaa huomioon, totta kai elävien lisäksi elottomat toimijat vaikuttavat kaikkeen, totta kai tieteiden jaottelu lähestymistapoihin tai sitten vaikka yliopiston tiedekuntiin on keinotekoista ja väkivaltaista. Mutta sitten Bruno aina vetää hatusta jonkin toteamuksen, ihan viattoman ja pienen, ja kaikki romahtaa. En enää lainkaan tajua mistä se oikein höpöttää, ja samalla menee pohja kaikelta jonka luulin ymmärtäneeni aiemmin.
Ongelmani Brunon kanssa kulminoituvat siihen tosiasiaan, että hän on pirusti fiksumpi kuin minä. Kun herra esimerkiksi Emme ole koskaan olleet moderneja -teoksessaan esittää hypoteesejä, jotka hän jo esityshetkellä toteaa liian karkeiksi ja virheellisiksi, minä olen valmis heittämään pyyhkeen kehään. Kaveri puhuu niin monimutkaisista asioista ettei ole niistä selvillä itsekään, joten miten minä voisin olla? Siinä ei paljon sympaattisuus auta, jos meillä ei ole yhteistä kieltä. (Eikä muuten olekaan! Ehkä ymmärtämättömyys johtuukin vain siitä, että välillämme on koko ajan tulkki kääntämässä hänen ah, niin ranskalaiset ajatuksensa englanniksi tai suomeksi.)
Latouriin tutustuminen ei tietenkään päädy tähän blogikirjoitukseen. Pikku hiljaa pitäisi päättää, mistä teen kurssin loppuesseen. Luotan, että selätän Brunon monien niinikään itseäni viisaampien tieteentutkijoiden avulla, kun he pureksivat käsitteet minulle sellaiseen muotoon, että kykenen ne nielemään (äyks, nyt meni kielikuva liian pitkälle). Minä tarvitsen apua Brunoa ymmärtääkseni, vaikka Bruno itsenäisenä miehenä luottaa vain itseensä, kuten Petri Ylikoski eilen viittaamassani artikkelissa toteaa:
"Latourin kirjoitukset ovat täynnä kärjistettyjä vastakkainasetteluja ja ilmiselviä väärintulkintoja muiden näkemyksistä. Tämä tuntuu olevan oleellinen osa hänen ajatteluaan, jopa siinä määrin että Latourin lukemisen ensimmäiseksi metodisäännöksi voisi nostaa maksiimin: älä usko Brunon todistusta lähimmäisestään. Ainoa mielekäs tapa keskustella Latourista on keskittyä hänen omien näkemystensä antiin." (Ylikoski 2000: 299, kursivointi minun.)
Kai minulla on lupa epäonnistumiseen ja hieman virheellisiin tulkintoihin, jos kerran Brunolla itselläänkin on? Ehkä mokat ainakin saa helpommin anteeksi.
Nyt on aika hiljentyä ja jättää pohdinta hämmentyneeseen välitilaan. Tämän kurssin osalta haluan osoittaa kiitoksia Brunolle, opettajalle joka hänet meille antoi sekä ennen kaikkea Miialle, Lillille ja Lauralle. Rakkautta teille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti