Haikeat hyvästit

Kuvittele nuori nainen teekuppi kädessään tuijottamassa ikkunasta ulos. Minuutit, tunnit, ehkä jopa päivätkin saavat kulua, eikä nainen sitä huomaa. Hän on ajatuksissaan, hän on melankolinen. Hän on niin kuin suomalaisesta elokuvasta, jossa voipakettiakin voidaan tuijottaa tuntitolkulla aamupalapöydässä ilman, että käsikirjoittaja edes miettisi, ettei kukaan koskaan oikeasti tee niin. Elokuvamainen tilanne jatkuu, nainen kaataa kuppiinsa lisää teetä, tuijottaa edelleen kaukaisuuteen, huokaisee, melankolia ja haikeus oikein huokuvat hänestä läpi.

Hyvä, nyt olet päässyt kiinni siihen sielunmaisemaan, joka minut on vallannut tällä hetkellä. Kirjoitan näet viimeistä blogitekstiäni Brunosta. Tämä on yhden aikakauden loppu.

Sen enempää mitään puheita pitämättä ja muistuttaen, että Bruno on elossa, haluan pitää pienen puheen Brunon muistolle.

Olen aina tuntenut sisimmässäni, että viinitilalliset miehet ovat todennäköisesti porukkaa, joka voi olla varsin valloittavaa. En ole koskaan tällaiseen sakkiin törmännyt – kunnes eräänä syksyisenä perjantaina elämääni astui Bruno. Tai hänet pikemminkin tyrkättiin elämääni, kumpikaan meistä ei oikein aluksi halunnut ottaa uutta tuttavuutta avoimin mielin vastaan. Hän oli vaikea, minä ahdasmielinen. Kunnes yhtäkkiä aloimme ymmärtää toisiamme. Se oli varmasti se punaviini, kyllä Bruno nämä kikat tietää.

Kuten aiemmin myönsin, tein tutustumisleikissämme aloittelijan mokan. Aloitin ikään kuin väärästä päästä, siitä vaikeimmasta sielun kopukasta. Opin kuitenkin pian, että vaikeaan mieheen kannattaa tutustua mahdollisimman yksinkertaisesti ajatellen. Palasin lähtöruutuun ja siihen asiaan, jonka jokainen Brunoa tunteva hänestä tietää – toimijaverkkoteoriaan. Vihdoin olimme oikeilla raiteilla, vihdoin ymmärsimme toisiamme.

Opin yhdistämään Brunon ajatuksia inhimillisistä ja ei-inhimillisistä toimijoista jokapäiväisiin asioihin. Miten tällaisessa viestintätilanteessa pitäisi toimia, miten Brunon teoria auttaa kriisiviestinnän ongelmissa? Välillä toki turhauduin. Bruno kun haluaa, että kaikki asiat otettaisiin huomioon. Miten voin ottaa huomioon asioita, joiden olemassaolosta en tiedä ja joita en siis voi ottaa huomioon? Epäilin Brunoa. Mietin, kuinka moneen viinipulloon hän onkaan tarttunut teorioita kehitellessään, kun ajatukset ovat välillä sillä ”nyt keksin maailman loistavimman idean” –tasolla, jonka vain humalainen yksin ymmärtää humalassa ollessaan. Vai voiko joku ymmärtää kaiken, mitä Bruno tahtoo sanoa? Voiko joku oikeasti ajatella kaikkia tekijöitä, siis ihan kaikkia, vaikkei tietäisikään niitä? Voiko viesti onnistua ilman, että näitä asioita osaa ajatella? Jos ei, niin tsemppiä vain kaikille, jotka haluavat työskennellä viestinnän parissa.

Vai tahtoiko Bruno sittenkin, että vain miettisin näitä asioita? Tajuaako Bruno itsekin, ettei yksi ihminen voi kaikkea ymmärtää, että kyse on vain jostain ylenpalttisen ihanasta tilanteesta, jota ei koskaan tapahdu – paitsi ehkä vahingossa. Niin, saatan suunnata viestini joillekin sidosryhmille oikeassa paketissa täysin vahingossa – tästä Bruno ei taida pitää, sillä sattumankaupoista en hänen suustaan juuri saanut kuulla.

Syksy Brunon kanssa pani minut ennen kaikkea miettimään. Huomasin yhtäkkiä, että lukiessani jonkun organisaation tiedotetta mietin, mitä kaikkia toimijoita viestijä on ajatellut olemassan oleviksi. Ja uskon, että toimijaverkkoteoriassa on pitkälti juuri tästä kyse: kunhan vain edes tiedät, että on olemassa eri toimijoita ja kunhan vain edes osaat ajatella joitain niistä. Loppu tapahtuu vahingossa ja sattumalta: ja kannattaa oppia historiasta. Kannattaa lukea epäonnistuneista viestintätapahtumista, ja kannattaa miettiä, mitä toimijoita siinä on mietitty, ja mitkä puolestaan on jätetty ajatuksista pois. Niin, jos et ole vielä itse tehnyt virheitä, niin ota edes oppia toisten virheistä. Ja ajattele. Ennen kaikkea ajattele. Sen uskon olevan Brunon suurin salaisuus, se viesti, jonka hän meille opiskelijoille haluaisi sanoa. Ajattele, niin tiedät olevasi yksi toimija, joka voi ajatella muista toimijoista silloinkin, kun ei tiedä, mitä toimijoita pitäisi ajatella. Uskon, että Bruno ei ole lainkaan pahoillaan, että tungin moisen lauseen hänen motokseen.

Jää hyvästi Bruno, mutta vain hetkeksi – en unohda sinua koskaan. En näet tiedä, voinko tässä elämässä enää avata yhtäkään punaviinipulloa ajattelematta sinua.